Sunnuntai ja uuden perheenjäsenen odotusta

Sunnuntait ovat lemppari touhuilupäiviäni. Täällä sitä eletäänkin nyt jännittäviä hetkiä - jos kaikki menee hyvin ja suunnitellusti, me haemme miehen kanssa muutaman viikon päästä uuden pienen perheenjäsenen kotiin, pienen koiranpennun nimeltä Urho. Olemme jo vuosikausia puhuneet toisen koiran ottamisesta, ja nyt viime vuoden puolella vihdoin löysimme sen oikean (nykyisemme lisäksi). Olemme unelmoineet siis sekarotuisesta kaverista, jonka kanssa voimme harrastaa kaikenlaista (nyt kun tämä meidän 13-vuotias eläkeläisneitimme on aika rauhallista sorttia), ja sellaisen onneksi löysimmekin. Itselläni kun on hieman koira-allergiaa, niin rodun valinta on melkeinpä se kriittisin osuus. Onneksi villakoirat, vehnäterrierit, bichonit ja muut vastaavat eivät ole aiheuttaneet ikinä oireita, ja löysimmekin nyt villakoiran, jonka suvussa on myös vehnäterrieriä. Kasvattajat olivat mielettömän mukavia ja jo nyt tuntuu, että olisin tuntenut heidät jo kauemmin. Ei millään malttaisi odottaa helmikuuhun asti, kun kaikki tarvittavat vermeet on jo hommattu, mutta onneksi aika menee nopeasti :) 

Tällaiset iloiset perheenlisäystapahtumat antavat niin älyttömästi energiaa, että ei tosikaan. Varsinkin tälläisella hetkellä. Huoli nimittäin tästä meidän vanhemmasta koirasta on päivittäistä, sillä aika alkaa loppua. Niin paljon sitä onkin jo itketty etukäteen, itse asiassa jo vuosien ajan, kun eläinlääkäri on diagnosoinut milloin mitäkin perinnöllisiä sairauksia, joista kasvattaja ei aikoinaan maininnut sanallakaan, vaikka suoraan kysyttiin ja ne olivat hänellä jo tiedossa. Kaikesta koetusta kivusta ja särystä huolimatta koiramme on aina ollut maailman kiltein ja hyvätahtoisin. Mikään ei vaan voita koiran iloista katsetta, lohduttavaa läsnäoloa ja loppumatonta uskollisuutta. Eniten tuon rakkaan ystävän menettämisessä pelottaakin se, että menettää niin paljon samalla myös itsestään. Kaikesta surusta ja huolesta huolimatta pyrin siihen, että se viimeinen yhteinen hetki olisi rauhallinen ja rakastava, sillä ei parhaan ystävän kuulu kärsiä yhtään enempää kuin on pakko. Haikeudella katson, kun tuo pieni ystäväni makoilee edessäni lattialla ja tuhisee tyytyväisyyttään, kun jalkani hipsuttaa hellästi hänen turkkiaan.  Kyyneleet valuvat poskilleni tätä kirjoittaessa, mutta ne ovat oikeastaan onnenkyyneleitä. Onnea siitä, että olen saanut viettää näinkin kauan noin uskomattoman olennon kanssa, ja onnea siitä että niitä päiviä on vielä ehkä yksi, ehkä useampi. Ei sitä sidettä ja surua muut ymmärrä, kuin koiraihmiset, joille nämä uskomattomat olennot ovat perheenjäseniä.

Rakkaan ystävän kanssa retkellä & makkaranpaistossa


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti